Mirkku-mummin (63) tarina miten häneltä vietiin lapset ja lapsenlapset

Facebook
Twitter
LinkedIn

Olen Mirkku, neljän lapsen äiti ja kahdeksan lapsenlapsen mummi – tai siis …. jos oikein tarkkoja ollaan, niin neljän lapsen mummi olen vain nimellisesti. 

 

Tämä tarina sai alkunsa 1980-luvun alussa. Olin tuolloin eronnut lyhyestä teiniavioliitosta ja kahden lapsen yksinhuoltajaäiti. Tapasin työpaikallani miehen, joka niin ikään oli eronnut ja yksinhuoltaja. Siinäpä täytyy olla kunnollinen mies, kun on saanut lapsen huoltajuuden itselleen, muistan ajatelleeni. Muistutettakoon vielä, että 1980-luvulla elettiin yhteiskunnassa, jossa avioerossa lähes pääsääntöisesti lapset määrättiin äidille – se oli ennemmin sääntö kuin poikkeus. Aloimme viettää yhä enemmän aikaa ”perheenä” lapset mukanamme ja hyvin pian olimmekin sitten jo sen ajan kummastelun kohde eli uusperhe. Meille syntyi kaksi yhteistä lasta melko nopealla aikajänteellä, joten aikamoisella vauhdilla olimmekin pian seitsenhenkinen suurperhe.

 

Aiempi idylli suurperheen onnesta alkoi melko pian saada säröjä pintaan. Sekä minä että lapset saimme pian huomata, että mieheni oli se, joka määräsi tahdin talossa. Siis AIVAN kaiken. Myös miehen eleet ja ilmeet opimme pian lukemaan hänen puhumattomilta kasvoiltaan ja toimimaan automaattisesti niiden mukaisesti.

 

Perhedynamiikkaamme hallitsi mieheni sanelemat säännöt: 

– Kotityöt ovat akan ja lasten hommia – miehen ainoa tehtävä on tuoda raha taloon.

– Akka saa kotona puhevallan vasta sen jälkeen, jos hän tienaa enemmän kuin mies.

– Lasten (varsinkin minun edellisestä avioliitosta olleet lapset) tulee olla hiljaa ja huomaamattomia ja noudattaa perheen isän kulloinkin sanelemia sääntöjä. (Nämä säännöt muuttuivat sen mukaan, millä tuulella mieheni sattui milloinkin olemaan.) Miehen siittämillä lapsilla oli lepsummat säännöt, tai ei sääntöjä laisinkaan. 

 

Näiden sääntöjen mukaan elimme lastan kanssa parhaan taitomme mukaan. Silloin kun tämä perheen pää oli kotona, kodissa vallitsi raskas ilmapiiri. Koko ajan piti olla tuntosarvet pystyssä ja tunnustella, millä tuulella mies kulloinkin sattui olemaan. Mies linnoittui yleensä omaan kuplaansa sohvan nurkkaan TV-kaukosäätimen ja sohvan taakse piilotetun viskipullon kanssa. Lapset ja minä elimme omaa elämäämme. Harvoin, tuskin koskaan, mieheni lähti mukaamme yhteisille kyläreissuille, koulun juhliin tai yhteisille retkillemme. Joskus mieheni tosin yllätti koko perheen: oli mukana, hassutteli ja unohti kaikki asettamansa säännöt. Tämä kohtaus tosin meni kovin nopeasti ohi ja paluu entiseen tuntui sen jälkeen kummalliselta. Miten voi yhdessä ihmisessä olla noin monta erilaista puolta, muistan miettineeni. Niin ja miksi hän yhtäkkiä väläyttää hetkellisesti meille tätä koko perheen rakastaman isän ja miehen roolia, ja yhtä nopeasti siirtyy taas tyrannimoodiin – kuten klassikkotarinassa Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, jossa ihmismielen hyvä ja paha kamppailevat.

 

Kun nuorimmainen syntyi, jäin pois töistä. Aikani ei kerta kaikkiaan riittänyt suurperheen pyörittämiseen työn ohella. Kaikki kotityöt niin sisällä kuin pihalla olivat tietysti minun kontollani – mitä nyt lapsille delegoin joitain kotitöitä ikätasosta riippuen. Tämä järjestelyhän sopi miehelleni mainiosti – palvelun taso kotona mahdollisesti jopa kohentuisi minun jäädessä kotiin – kuten hän asian ilmaisi. No ainakin minulla olisi enemmän aikaa hoitaa suurperheen kotityöt.

 

Fyysistä väkivaltaa perheessämme ei ollut, mutta henkistä väkivaltaa senkin edestä. Jos heittäydyin mieheni mielestä todella hankalaksi eli vaadin esimerkiksi syvällisempää keskustelua joistain epäkohdista perheessämme, sain mieheltäni ylimielisen katseen saattelemana vastauksena, että kuule, sun paikkaasi on kyselty. Välillä hän taas poistui kotoa – joskus ilmeisesti johonkin baariin, mutta yleisesti en tiedä, missä hän milloinkin kävi tai aikaansa vietti. En koskaan sitä kysellyt, koska en halun satuttaa itseäni sillä, että mies tapaili muita naisia. Tästä oli näyttöä, mutta työnsin asiassa pääni totaalisesti pensaaseen.



Miehelläni oli myös tapana murjottaa ja olla puhumaton jopa kuukauden ajan. Kärsin siitä valtavasti, sillä hän ei kerta kaikkiaan puhunut yhtään mitään, vaikka yritin avata keskustelukanavat jollain helpoilla asioilla. Vasta sitten kun anelin häneltä anteeksi jotain sellaista, mitä en ollut tehnyt tai sanonut, hän leppyi ja antoi jotenkin pitkin hampain sitten pitkän anelun jälkeen minulle anteeksi. Tämä kaava toistui läpi liittomme. Elin varovasti ja veitsen terällä, etten mitenkään loukkaisi miestä. En siinä kuitenkaan onnistunut, sillä tein niin tai näin, tein aina tein väärin. 

 

Miehen mielestä minä olin syypää parisuhteemme toimimattomuuteen. Itsestään ja omasta toiminnastaan hän ei löytänyt moitteen sanaa. Kaikki olisi hyvin, jos sinä muuttuisit, hän sanoi. Yritin muuttua parhaani mukaan ja rakentaa itsestäni paremman painoksen, mutta en siinä onnistunut, sillä sain ilkeitä huomautuksia ihan samaan tahtiin, kuin aiemmin. 

 

Uuvuin ja ahdistuin. Otin avukseni Mother’s Little Helper -pillerit – eli rauhoittavat lääkkeet. Nimi Mother’s Little Helper tulee 1960-luvulta The Rolling Stones -yhtyeen saman nimisestä biisistä, joka käsittelee rauhoittavien lääkkeiden äkillistä suosiota kotiäitien keskuudessa. Niiden voimalla turrutin tunteeni ja muutuin zombiksi – myös lapsilleni. Olin kuin viimeisen päälle hienosäädetty ja ohjelmoitu robotti, jonka ainoa tehtävä oli yrittää pitää mies hyvällä tuulella. Näin jälkikäteen kadun sitä, että hypin kuin transsissa mieheni pillin mukaan, koti kiilsi ja oli pullantuoksuinen, miehen paidat silitetty, mutta lapset hoituivat ”siinä sivussa” ja varsinkin vanhemmat lapset tästä kärsivät – minkä tosin ymmärsin vasta vuosien päästä. En ollut läsnä itselleni, en lapsilleni – en kenellekään.

 

Toisaalta perhe-elämämme oli toisinto oman lapsuudenkotini perhedynamiikasta. Ja koska muunlaisesta perhe-elämästä en tiennyt, en osannut itsekään arvioida perhe-elämässämme olevan juuri mitään suurempaa vikaa – tuollainenhan se isänikin oli ollut ja noin kohdellut äitiä. Minun tehtäväni äitinä ja vaimona oli käyttäytyä kuin oma äitini aikoinaan – miellyttää miestä ja pitää suuni kiinni.

 

Jotain aivotoimintaa minulla ehkä oli vielä jäljellä, sillä ne äidin pikku apulais -pillerit jäivät. Siinä vaiheessa, kun nuorimmainen lapsi täytti kolme vuotta, alkoi koti-hiekkalaatikko-kauppa-triangeli käymään minulle liian ahtaaksi. Päätin alkaa opiskelemaan, sillä huomasin että edellisen osaamiseni pohjalta oli aika ja tekniikka menneet jo niin paljon eteenpäin, ettei minulla olisi ollut mitään osaamista tarjottavaksi työelämään.

 

No sehän on sitten sinun harrastuksesi, mikä ei saa näkyä palvelun tasossa, mieheni ilmoitti. Opiskelin ensin ylioppilaaksi, sitten jatkoin ammattikorkeakouluun. Nämä kaikki toteutin ”harrastepohjalta” ja siten, ettei mieheni palvelutaso tästä kärsinyt, vaikka itse opiskeluputken suoritin ennätysajassa – noin viidessä vuodessa. Mieheni ei todellakaan tukenut minua näissä ”harrastuksissani” vaan päinvastoin. Esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten ajaksi hän järjesti itselleen työmatkan. Siihen maailman aikaan ylioppilaskirjoitukset olivat yksiosaiset eli kaikki aineet kirjoitettiin noin viikon sisällä putkeen. Tälle ylioppilaskirjoitusviikolle osui tietenkin myös lasten oksennustauti. Kirjoitin kuitenkin ylioppilaaksi todistuksen keskiarvolla 9 ja laudaturejakin löytyy. 

 

Olin siis vaihtanut rauhoittavat lääkkeet pakkomieliseen opiskeluun. Perhe-elämä junnasi siinä sivussa – ollen samaa paskaa. Jostain sain rohkeutta ottaa taas parisuhteen epäkohdat esille. Pitkän maanittelun jälkeen ja muistaakseni avioerolla uhaten sain mieheni lähtemään perheneuvolaan setvimään asioita. Kävimme kerran yhdessä ja kerran erikseen. Mies ilmoitti yksilökäyntinsä jälkeen, että hän oli ollut oikeassa: perheneuvoja oli sanonut, että kaikki vika oli minussa ja miehessä ei ollut mitään vikaa. Miehen käynnit loppuivat siihen. Minä kävin oman perheneuvojan luona säännöllisesti vielä vuoden avioeromme jälkeen. 

Olin pohtinut avioeroa jo vuosikausia, mutta en saanut itseäni riuhtaistua irti siitä perhehelvetistä. 

Perheneuvolakäynnistäkään ei ollut mitään hyötyä parisuhteen kannalta. Lasten vuoksi ja kyllä minä kestän -periaatteilla kahlasin vuodesta toiseen parisuhteessa, jossa itsetunnostani oli lopulta vain rippeet jäljellä. Myös se painoi vaakakupissa, etten halunnut vanhempien lapsieni kokevan jo toista avioeroa. Olimme ostaneet myös yhteisen rivitaloasunnon mukavalta paikalta ja läheltä lasten kouluja. Jälkikäteen ajatellen kaikki nämä edelliset asiat olivat vain hiekanjyväsiä elämän tärkeysjärjestyksessä – mieheni kohteli vanhempia lapsiani aivan ala-arvoisesti ja asunto, oli loppupeleissä vain asunto muiden joukossa – vaikka mukava sellainen olikin. 

 

Seurasin sivusta myös sitä, miten myös lasten itsetunto alkoi horjua jännitteisen ja pelon sekaisen perhedynamiikan keskellä. Ammattikorkeakouluaikana päätin, että sitten kun saan tämän homman kasaan ja minulla on osaamispohjaa, jolla hakea töitä, otan avioeron. Näin sitten teinkin. Mieheni ei ottanut eroaikeitani tosissaan, vaan nauroi niille ivallisesti ja havahtui tosiasiaan vasta siinä vaiheessa, kun muuttokuormasta näkyi vain perävalo. Silloin häneltä tuli kyllä itku (tai ainakin teeskennelty sellainen) ja alkuun valtava tarve leperrellä minut taas jäämään ja pyörtämään eropäätökseni. Tällä kertaa hän ei siinä onnistunut ja kun huomasi, ettei onnistunut, muuttui tyyli.

 

 ”Pidä lapset, hankin uuden perheen” hän huusi jonkin keskustelun yhteydessä, mutta tuli jonkin ajan päästä toisiin aatoksiin. ”Vien sinulta lapset kokonaan” hän ilmoitti salaperäinen ilme kasvoillaan. En silloin ymmärtänyt hänen olevan tosissaan ja todella toteuttavansa tämän aikeen. Mainittakoon vielä, että yhteiset tyttäremme olivat tuolloin 11 ja 13-vuotiaita. Ensin muutti vanhin tytär isän luokse ja sitten nuorin, joka lähti esimurrosikäiselle tyypilliseen tapaan ”ovet paukkuen”. Kysyin syytä muuttohalukkuuteen ja hänellä oli siihen selkeä vastaus: ei saa värjätä hiuksia mustaksi, ei saa huulilävistystä, eikä gerbiiliä ja äidin kotona on paska tietokone. 

 

En silloin tiennyt tai arvannut, miten villi meno isän luona tytöillä oli ja oli alkamassa. Ilmestyi mustat hiukset ja huulilävistys – gerbiiliä ilmeisesti ei. Isällä ei ollut kotiintulo- eikä nukkumaanmenoaikoja, eikä ollut väliä, millaisessa porukassa liikkui ja mihin aikaan yöstä, kävikö koulua, tekikö läksyt jne. Exäni mukaan Helsingin rautatieasemalla hengailu vain ”teroitti tyttöjen kynsiä” pitämään puoliaan kovassa maailmassa. 

 

Ilmeisesti exäni tiesi ja pikkuhiljaa valisti myös tyttäriä siitä, että tuossa iässä saa jo itse päättää kumman luona asuu ja tapaako toista vanhempaa ylipäätään. Tottahan toki varhaismurrosikäisiä houkutteli ennemmin villisti ja vapaasti asuminen isän luona kuin äidin luona, jossa oli varhaismurkun mielestä ihan skitsot säännöt.

 

Tämä käynnisti tapahtumaketjun, mikä oli viedä mielenterveyteni ja jonka seurauksena menetin kontaktin tyttäriini täysin. Ihmettelin tosin suuresti tätä exäni intoa viedä tytöt minulta kokonaan. En ymmärtänyt, mistä moinen rakkaus tyttäriä kohtaan yhtäkkiä kumpusi. Kertaakaan hän ei heitä syöttänyt tai vaippoja vaihtanut, saatikka heidän kanssa leikkinyt perhevuosien varrella. Vasta vuosien päästä ymmärsin, että kyseessä oli todellakin vain kosto minulle siitä, että otin eron.  Hän toteutti uhkauksensa: ”Vien sinulta lapset kokonaan.”

 

Eron jälkeen alkoi sen aikainen lastenvalvoja, koulukuraattori, lastenpsykiatri ym. käyntien rumba. Näille käynneille exäni saapui hillitysti käyttäytyen ja rakastavaa isää esittäen ja kertoi suurielkeisesti, miten hyvä isä hän tytöille on. Tytöt olivat lähinnä hiljaa ja isä vastasi tyttöjen puolesta heille esitettyihin kysymyksiin. Jälkeen päin olen toiselta tyttäreltäni kuullut, että isä oli briiffannut heidät huolella näihin tapaamisiin – luvannut rahaa tai rankaisua – riippuen siitä, miten hyvin he oman roolinsa esittivät. Olivat sopineet asioista, joita sai ja joita ei saanut kertoa. Muistan yhden lastenvalvojakäynnin, jossa lapseni valehteli isänsä puolia pitääkseen. Isän haukansilmäkatseen saattelemana tytär katseli kengänkärkiä, luikerteli tuolilla, ei ottanut katsekontaktia keneenkään ja kumosi minun kertoman tapahtuman lähes kuiskaavalla äänellä, vaikka exäni oli syyllistynyt tekoon, joka lastensuojelulain mukaan täyttää lapsen heitteillejätön piirteet. Itse en teon vakavuutta tuolloin ymmärtänyt, enkä tyhmyyksissäni sitten vienyt asiaa eteenpäin. Kuvittelin, että läsnä oleva lastenvalvoja olisi kyllä asiaan puuttunut, jos siihen olisi ollut syytä. Koska isä ja lapsi kiistivät asian, kuivui se täysin kasaan. 

Tuolloin elettiin 1990-luvun loppua, jolloin yhteiskunnassa virisi myös jonkinlainen ”muotitrendi” siitä, että lapsen huoltajuus voidaan määrätä myös isälle. Sitä ennen huoltajuus erotapauksissa oli melko yksioikoisesti määrätty aina äidille – historian roolimalleihin perustuen. Havahduin tähän lastensuojelukäynneillä: osa lastensuojelutyöntekijöistä oli lähes hullaantuneita ajatukseen, että tytöt asuvat isän kanssa. Exäni flirttaileva käytös myös upposi joihinkin sosiaalityöntekijöihin niin voimakkaasti, että kaikki esille tuomani epäkohdat exän soveltuvuudesta tyttöjen huoltajaksi ohitettiin. 

 

Exäni haki oikeusteitse yksinhuoltajuutta, muttei sitä saanut. Tämä ei kuitenkaan poissulkenut sitä, että lasten asioissa hän käyttäytyi jatkossa kuin yksinhuoltaja pitäen minut täysin pimennossa kaikesta tyttöjä koskevista asioista. Exän ”vien sinulta lapset kokonaan” -projektin työkalupakissa oli valtava määrä konsteja käytettäväksi niin minua kuin tyttöjä kohtaan. Lastenvalvojalla sovituille tapaamisille hän viittasi kintaalla, puhui niissä puuta heinää, perui niitä ja systemaattisesti rikkoi tapaamisissa yhteisesti sovittuja asioita. 

 

Tuolloin lapsilla ei ollut vielä kännyköitä, joten en kovinkaan usein päässyt heidän kanssaan juttelemaan. Minun viikonloppuvuorot peruuntuivat nekin usein, sillä exä oli keksinyt jotain houkuttelevampaa ohjelmaa heille juuri silloin. Sanoin keksinyt, mikä on tässä täysin oikea termi. Usein kuulin jälkeenpäin, etteivät he olleetkaan menneet esimerkiksi laskettelemaan, sillä isälle oli iskenyt äkillinen päänsärky.

 

Aloin olla täysin väsynyt tähän pyöritykseen ja valheisiin valheiden perään, sillä en saanut mistään tukea. Koko tilanne oli niin sekava, ettei sitä järjellä käsittänyt. Huomasin, että tytöt alkoivat päivä päivältä enemmän erkaantua minusta. Olin kädetön, sanaton ja aivan yksin ilmiön kanssa, jota en ymmärtänyt itse, eivätkä ne lähimmät ystävänikään, joille asiasta kerroin. 

 

Aikaa kului, tapaamisemme ja yhteydenottomme tyttöjen kanssa kutistuivat todella vähiin, kunnes loppuivat kokonaan – satunnaisia puheluita lukuun ottamatta. Syytin itseäni siitä, että vika oli minussa. Pohdin, mitä olin tehnyt äitinä väärin, kun lapseni eivät halunneet pitää minuun yhteyttä. 

Minua itketti ja hävetti kertoa kenellekään, etteivät tytöt pidä minuun enää yhteyttä. Huono äitihän siinä silloin on kyseessä, jollei lapset halua olla yhteydessä. Lukitsin kaiken tämän tuskan sydämeeni raskaaksi taakaksi.

 

Jälkeenpäin kuulin, että toinen tyttäristäni pyöri tuolloin epämääräisissä päihdesakeissa, jotka olivat ilmeisesti houkuttelevampi vaihtoehto murrosikäiselle, kuin viettää viikonloppu äidin kanssa. Toinen tytär muuttui minua kohtaan ilkeäksi. Hän kaivoi minusta vikoja ja virheitä sättien minua kaikesta mahdollisesta tavoitteena saada riita aikaiseksi pienimmästäkin asiasta. Tyttäreni käytti minusta samoja ilkeitä ja halventavia nimityksiä, mitä exä minusta käytti – puhui minulle kuin exä, mutta tyttäreni äänellä. Isäänsä hän kehui maailman parhaaksi isäksi ja vertasi meitä usein toisiinsa – minun jäädessä siinä vertailussa kirkkaasti kakkoseksi. 

 

Aikaa kului. Olin luovuttanut. En voinut enkä osannut enää tehdä mitään tilanteen muuttamiseksi. Olisi tarvittu ilmeisesti uusi oikeudenkäynti, joka asianajajani mukaan tulisi kalliiksi ja lopputulos sekin olisi epäselvä: tytöt olivat yli 12-vuotiaita ja he saivat itse päättää, missä asuvat ja tulevatko ylipäätään luokseni viikonloppuvuorollani.



Tytöt kasvoivat, heille tuli parisuhteita, syntyi lapsia, puolisot vaihtuivat. Näimme harvakseltaan, mutta kuitenkin. Molemmista tytöistä kasvoi siipirikkoja aikuisia, joille pitkäaikaisen parisuhteen muodostaminen näytti olevan hankalaa. Toinen tyttäristäni sai onneksi riuhtaistua itsensä irti päihdeporukoista. Minua kohtaan ilkeäksi muuttunut tytär vältti minua. Hän ei vastannut yhteydenottoihini ja ne harvat kerrat, kun tapasimme, hän jatkoi ylimielistä, vähättelevää ja ilkeää käytöstä minua kohtaan. Yleensä hän haastoi riitaa, mustamaalasi valheellisesti minua some-tileillään ja teki mitä pienimmistäkin asioista riidan aiheen. Olin tyttäreni seurassa varuillani ja varoin kaikkea sanomaani, sillä pelkäsin sanovani jotain sellaista, mistä hän saisi aiheen suuttua. Ei sekään auttanut, sillä riidan hän sai aikaiseksi ihan mistä vaan halusi. Hän katkaisi välit minuun aina silloin tällöin muutamaksi kuukaudeksi ja noin seitsemän vuotta sitten kokonaan. Ehdin tavata kaksi hänen lapsistaan, kahta nuorimmaista en ole edes nähnyt. 

 

Noin 10 vuotta sitten törmäsin lehtiartikkeliin, joka käsitteli aiheita huoltokiusaaminen ja vieraannuttaminen. Puhkesin itkuun, sillä nyt löysin elämäni palapelistä ne puuttuvat palaset. 

Minulle valkeni historian mysteeriset kuviot ja sain selityksen niin moneen asiaan: exäni käyttämä taktiikka minua kohtaan oli huoltokiusaamista. Tyttäriäni kohtaan hän käytti vieraannuttamisen tekniikoita. Toisin sanoen exäni manipuloi ja aivopesi tyttäreni minua vastaan niin tehokkaasti, että menetin heidät – tosin tämän entisen päihdetytön, tytöistä vanhimman – olen saanut takaisin – ainakin osittain. Hän oli kokenut isänsä kanssa asuessa turvattomuutta ja fyysistä väkivaltaa, eikä ollut niin isänsä lumoissa kuin toinen tytär. 

 

En syytä tyttäriäni mistään, en niistä loukkauksistakaan, mitä nuorin tyttäreni minulle lateli. Olen surullinen – äärettömän surullinen. He olivat varhaisteineistä aikuisuuteen systemaattisen manipuloinnin, aivopesun ja henkisen väkivallan kohteena. Ex-miehelleni olen äärettömän vihainen. Miten hän omassa kostonhimossaan uhrasi lasten mielenterveyden ja tasapainoisen tulevaisuuden. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä halveksuntaa, mitä häntä kohtaan tunnen. Erilaisissa henkisen kasvun ja traumoista irti pääsemisen oppaissa kehotetaan antamaan anteeksi pahantekijälle, jotta itse pääsisi eroon menneisyyden painavasta taakasta ja pystyisi jatkamaan omaa elämää. Olen tätä yrittänyt, vaikka kuinka monta kertaa, mutta jotenkin en vaan ole siinä onnistunut. Miten pystyy antamaan anteeksi teko, jossa toinen vanhempi käyttää lapsiaan kohtaan henkistä väkivaltaa ja manipuloi lapsen toista vanhempaa kohtaan – vanhempaa, jonka kanssa lapsella on vauvasta asti ollut lämpimät välit? Ehkä anteeksianto saattaisi tulla sen jälkeen, jos saan lapseni ja lapsenlapseni takaisin. En tiedä. 

 

Olen miettinyt mahdollisuuksia saada kontakti lapsenlapsiini. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 9 c § sanoo näin: Lapselle voidaan vahvistaa oikeus tavata hänelle erityisen läheistä henkilöä, jonka kanssa hänellä on lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen verrattava vakiintunut suhde. Tapaamisoikeus vahvistetaan tuomioistuimen päätöksellä. 

 

Teoriassa isovanhemmalla on oikeus tavata lapsenlapsiaan, mutta minua tämä lain pykälä ei koske: vakiintunutta suhdetta lapsenlapsiini ei ole päässyt muodostumaan, sillä kahta lapsenlasta en ole tavannut vuosiin ja kahta nuorempaa en ole edes nähnyt. Exäni sen sijaan on pitänyt huolen siitä, että hänen uusi puolisonsa on lasten mummo. 

 

Olen onnekas, etten ole menettänyt kaikkia lapsenlapsiani, mutta äärettömän surullinen siitä, että neljä lapsenlasta olen ”menettänyt”. Yksikin menetetty lapsi on liikaa. Ehkä myös he ovat menettäneet jotain, ainakin sen, että heille olisi jäänyt mahdollisuus tutustua minuun – mummiinsa ja he olisivat itse voineet sitten päättää pitävätkö he minusta vai eivät.

 

Voisithan sinä nykytekniikkaa käyttäen ottaa yhteyttä näihin isompiin lapsenlapsiisi, ehkä ajattelet. Se on totta. Miksi en sitä sitten tee? Hyvä kysymys: pelkään todennäköisesti tyttäreni käyttäytymistä tilanteessa, jossa toimisin hänen ohitse. Ehkä siinä saisi lapsenlapsenikin kuulla kunniansa, jos salaa tyttäreltäni pitäisivät minuun yhteyttä.

 

Enkä enää millään jaksaisi taas uudestaan ja uudestaan kuulla tyttäreltäni niitä syytöksiä, joita hän exäni kieltä käyttäen minulle mahdollisesti latelisi. Tyttäreni aiempaan käytökseen peilaten, hän mahdollisesti kehittäisi jonkun teorian sille, miksi minä olen syypää tähän pitkään välirikkoomme. 

 

Ehkäpä jonain päivänä otan häneen yhteyttä ja lähetän sen kirjeen, joka on postittamista vaille valmis ollut jo pitkään. Nyt en ole siihen vielä valmis. 





Lisää blogeja ja kirjoituksia

Isoäidin Taistelu Yhteyden Puolesta

Tämä on 75-vuotiaan Leenan – äidin ja isoäidin tarina.  Elettiin 1990-luvun loppua. Poikani Mikko oli päässyt juuri armeijasta ja päätti juhlistaa armeijan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *