Lasse kelpasi vain siittäjäksi – ei isäksi
49-vuotiaalla Lassella on syksyllä 2-vuotta täyttävä poika Onni. Onnin ja Lassen ensitapaaminen oli, kun tämä oli 9-kuukauden ikäinen. Nyt he rakentavat isä-poika-suhdetta muutaman tunnin valvottu tapaaminen kerrallaan.
Aivan alkuun Lasse nostaa esille tärkeimmät syyt sille, miksi hänen viimeiset kolme vuotta ovat olleet lähes helvetillisiä.
– Viranomaisten epäinhimillinen kohtelu isää kohtaan, järjenvastaiset byrokraattiset päätökset sekä Onnin biologisen äidin Minnan systemaattinen toiminta pyrkiä sulkemaan minut kokonaan pois Onnin elämästä. Ymmärtäisin, että lasta suojellaan kaikin keinoin, jos isä on renttu. Sitä en ymmärrä, että jos isä on kaikilla yhteiskunnan normeilla mitattuna kunnon mies isäksi, niin hänet sysätään sivuun lapsen elämästä kuin pahantekijä, ja että lapsen äidillä on täysi määräysvalta asioiden kulkuun, Lasse kertoo turhautuneena.
Lassen tarina kaipaa tarkennusta, joten loikataanpa ajassa useita vuosia taaksepäin.
Lasse oli parisuhteessa, jossa perheen muodostivat Lassen tuolloinen exä Mira ja tämän vuoden ikäinen tytär Mea. Lasse ja Mira yrittivät saada omaa lasta, mutta raskaus päättyi keskenmenoon. Hedelmöityshoito ei sekään tuottanut tulosta. Parisuhde päättyi sittemmin eroon.
– Minulla on vieläkin läheiset välit Mean kanssa, mistä olen erittäin iloinen, mutta toive omasta lapsesta jäi eron jälkeen vahvasti kytemään. Toivoin omaa lasta ja ajatus kumppanuusvanhemmuudesta alkoi kiehtoa. Oma lapsuuteni oli rikkonainen, joten ajattelin, että kumppanuusvanhemmuudessa ainakaan vanhempien välit eivät vaikuttaisi lapsen elämään, Lasse kertoo.
Lasse yllättyi siitä, että kumppanuusvanhemmuus näytti kiinnostavan myös naisia.
– Osa naisista oli valmis tekemään nopeitakin ratkaisuja. Niin minäkin, sillä isäksi tulemisen ikä painoi jo minunkin hartioillani, Lasse sanoo.
Lasse oli yhteydessä noin 10 naiseen ja näistä seuloutui sitten loppupeleissä Lassen tulevan lapsen äiti – Lassea parikymmentä vuotta nuorempi Minna.
Alku vaikutti lupaavalta. Minna oli Lassen mielestä mukava nainen, vaikka heidän maailmankatsomukset poikkesivatkin toisistaan. Lapsenkasvatuksesta heillä oli kuitenkin yhtenevä mielipide: lapsen tulee saada kasvaa turvallisessa kodissa ja häntä rakastetaan. Minna sanoi jopa olevansa valmis muuttamaan Lassen kotikaupunkiin, jotta tuleva lapsi voisi asua isänsä lähellä.
Kaikki näytti hyvältä, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Heti ensimmäisellä yrityksellä tärppäsi ja Onni sai alkunsa.
Raskauden alkuvaiheen viestittely tapahtui WhatApp-viestein. Lasse olisi halunnut nähdä tai puhua puhelimessa, mutta Minna ei tähän suostunut. Sitten alkoivat ongelmat ja pettymysten sarja.
Minna ilmoitti hankkineensa uuden asunnon omasta kotikaupungistaan. Lupaus muutosta Lassen kotikaupunkiin oli näin ollen täysin pois pyyhitty.
– Olin pettynyt, mutta niin oli Minnakin – minun kun olisi pitänyt olla iloinen hänen uudesta asunnosta, Lasse huokaisee.
Myöhemmin kävi ilmi, että Minna olisi toivonut Lassen käyvän silittelemässä ”vauvamasua”, mutta kun Minnan ehdottamat ajat eivät Lasselle sopineet, eivät muut ajat sitten enää kelvanneet. Ensimmäiset ultraäänitutkimukset menivät nekin Lasselta ohi, sillä Minna ”unohti” kertoa niistä. Lasse olisi myös halunnut esitellä lapsensa tulevan äidin omille vanhemmilleen, mutta tämänkin tapaamisen Minna viimetipassa perui.
Kun Minna oli haluton allekirjoittamaan kumppanuusvanhemmuuteen kuuluvaa aiesopimuksen ja ilmoitti, että saisin nähdä lasta vain lomilla, valtasi Lassen mielen jo ikävät ajatukset siitä, ettei tässä hyvin käy. Minna oli myös perunut neuvolakäynnin, jossa Lassen oli tarkoitus tunnustaa isyytensä.
Pitkään Minnasta ja vauvan voinnista ei kuulunut yhtään mitään. Sitten kun Lasse sai Minnan puhelimen päähän, tämä kertoi, että vauvasta on kasvamassa isokokoinen. Sehän on hyvä, oli Lasse naurahtanut hyväntuulisena, mutta järkyttyi jälkikäteen. Minna ei ollut nimittäin kertonut, että kyseessä ei ollut normaali vauvan kasvaminen, vaan sikiön liikakasvu, mikä on vakava asia.
Lasketun ajan lähestyessä Lasse kysyi Minnalta joko on jotain kerrottavaa. ”Ei ole, eikä tule”, Minna vastasi ja lisäsi vielä, että jatkossa yhteyden pito tapahtuu vain lastenvalvojan välityksellä. Varsinaisena yllätyksenä tämä ei Lasselle tullut. Se vähäinenkin viestittely, mitä Minnan kanssa oli, oli muutenkin riitaisaa.
Laskettu aika koitti ja Lasse otti yhteyttä lastenvalvojaan. Tämä kertoi, että Lassen täytyy nyt vain odotella pari kuukautta. Ennakkoon lastenvalvojan aikoja ei pystynyt varaamaan.
Elettiin tammikuuta 2022. Lassen laskelmien mukaan lapsi oli jo syntynyt ja lastenvalvojan ilmoittama pari kuukauttakin oli kulunut. Yritin kysyä lastenvalvojalta, onko lapsi syntynyt ja esitin huoleni, onko lapsi ylipäätään syntynyt elävänä ja oliko lapsella kaikki kunnossa. En saanut tähän vastausta. Lastenvalvojaa ei myöskään kiinnostanut antaa mitään arviota koska saisin tavata lapseni ensimmäisen kerran? Lasse kysyi, 1,3,6,9,12 kuukauttako pitää odottaa. Ei mitään vastausta, tämä tuntui Lassesta kovin kurjalta ja asiat lähtivät heti alkuun väärille raiteille.
Ennen lapsen syntymää Minna oli perunut neuvolassa tehtävän isyyden tunnustamisen. Helmikuussa Lasse päätti aloittaa isyydenvahvistamisprosessin. Se kesti kolme kuukautta lähinnä virkapostin hitauden vuoksi. Toukokuussa Lasse pyysi lastenvalvojaa kysymään Minnalta, mikä on isän rooli yhteisen lapsen elämässä. Lastenvalvojaa ei Lassen huolet kiinnostaneet.
– Tapasin tuolloin monia viranomaisia ja kysyin, miten ja missä pääsen näkemään lastani. Tuntui, että kaikki luikertelivat aiheesta pois. Yhtä ärsytti selvästi se, että halusin puhua ensin lapsen tapaamisesta, enkä elatusavusta. Toinen käski pitää suuni kiinni. Sain lopulta tietää lapsen nimen, syntymäajan ja sukupuolen vasta 6–7 kuukautta syntymän jälkeen, Lasse kertoo.
Ensimmäisen kerran Lasse pääsi tapaamaan Onnia tämän ollessa 8–9 kuukauden ikäinen. Valvottu tapaaminen kesti puoli tuntia ja se järjestettiin tapaamispaikkapalveluissa siten, että Minna ja Lasse eivät kohdanneet. Lapsen ja Lassen ensitapaaminen siirrettiin kuukaudella lapsen äidin kesäreissujen takia, vaikka ohjeistuksissa sanotaan, ettei tapaamisia saa siirtää kuin lapsen sairastuessa. Tämän jälkeen Lasse sai tavata Onnia kerran kolmessa viikossa tunnin ajan.
– Ensimmäinen tapaaminen Onnin kanssa meni itkuksi, sillä hän oli vieraassa paikassa ja minäkin olin hänelle vieras. Kolmannessa tapaamisessa Onni istui minua vastapäätä, ryömi luokseni ja ojensi kätensä. Se oli elämäni paras hetki, Lasse kuvailee ja kertoo, että myöhemmillä kerroilla Lasse sai Onnin syliin, mutta tuntuu, ettei tarpeeksi.
– Halusin viettää enemmän aikaa lapseni kanssa. Pyysin tapaamispaikkaraportit ja niissä on Onnin ja minun tapaamisista pelkästään positiivista kerrottavaa. Kuulin, että yksivuotiaille voidaan tehdä jo pidempiäkin tapaamissopimuksia, ja että minun sopimukseni on minimisopimus, joita tehdään yleensä rikollisille, Lasse huokaisee. THL:n ohjeistuksessa sanotaan: ”Tuettuja tai valvottuja tapaamisia taikka valvottuja vaihtoja ei saa jatkaa pidempään kuin on välttämätöntä.” Lassen kohdalla valvotut tapaamiset loppuivat lapsen ollessa lähes 2-vuotias. Miksi näin pitkään, Lasse ihmettelee.
Tällä hetkellä Lassella ei ole minkäänlaista suoraa kontaktia Minnaan. Lasse pyysi saada Onnin yksivuotiskuvaa ja tarjoutui sen maksamaan. Sen lisäksi hän on esittänyt toiveen, että Onnin mummi – Lassen äiti – saisi tavata Onnin. Lassen isä ei koskaan ehtinyt nähdä lapsenlastaan, sillä hän kuoli jonkin aikaa sitten. Minna ei ole vastannut mitään.
Lasse yritti Onnin tapaamispaikan kautta lähettää näitä toiveita Minnalle, mutta ei ole saanut muuta vastausta kuin kirjaukset tapaamispaikkaraporteissa, joiden mukaan Minna kokee nämä kysymykset kuormittaviksi.
Lasse tapaa Onnia valvotusti Onnin kotipaikkakunnalla, jonne Lassella on matkaa toista sataa kilometriä. Muutaman kerran on käynyt niin, että Lassen ollessa jo tapaamispaikalla, on Minna ilmoittanut, että lapsi on kipeä ja tapaaminen peruuntunut.
Kun suorat yhteydenpitoyritykset tai Onnin tapaamispaikan kautta yritetyt yhteydenpidot Minnaan eivät tuottaneet minkäänlaista tulosta, Lasse päätti alkaa ajamaan asioita viranomaisten kautta. Tavoitteena oli viedä sopupohjalta tapaamisoikeusasioita eteenpäin ja keskustella järkevästi lapsen asioista Minnan kanssa ja jättää pienet arkiset erimielisyydet ja väärinymmärrykset sivurooliin.
– Perheasioiden sovittelusta Minna kieltäytyi kolme kertaa vuoden aikana. Tämän jälkeen laitoin vireille tuomioistuinsovittelun, joka on viimeinen vaihtoehto ennen pitkää oikeudenkäyntiä. Minusta oikeudenkäynti olisi se vihon viimeinen vaihtoehto, sillä täytyyhän lapsen vanhemmilla olla sen verran aikuisuutta, että he pystyvät keskenään sopimaan asiat muualla kuin käräjillä, Lasse pohti.
Toisin kävi. Käräjille lähdettiin.
Lasse uskoo, että kumpikin heistä pystyy huolehtimaan ja olemaan Onnille hyvä vanhempi.
– Oma toiveena on vain nähdä Onnia tämänhetkistä enemmän ja käydä esimerkiksi työntelemässä häntä rattaissa ja ulkoilla hänen kanssaan, kuten muutkin isät tekevät. Kaikki tällainen normaali on viety tästä isyydestä pois, Lasse huokaisee.
Lasse on todella pettynyt viranomaisten toimintaan. Hänen mielestään he eivät ole mitenkään tukeneet isä-lapsi-suhteen syntymistä ja ovat käyttäytyneet Lassea kohtaan tympeästi.
– Jopa Minna sanoi minulle, että isien oikeudet ovat heikot, mutta sitä en ymmärtänyt, miten vähän viranomaiset neuvovat isiä ihan tavallisissa käytännön asioissa. Parhaimmat neuvot sain eri isyysjärjestöiltä. Lastenvalvojan kanssa asioinnin koen todella vastenmieliseksi. Viranomaistapaamisissa ensimmäiseksi otettiin esille raha. Yhdessä puhelussa tiedustelin, milloin saan tavata lapseni. Minulle paiskattiin luuri korvaan ja sanottiin, että olen saanut jo liikaa palvelua. Heti alusta tein lastenvalvojan kautta Minnalle selväksi, että olen valmis tapaamaan Onnia viikonloppuisin ja pidempiä aikoja hyvinkin joustavasti. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että jos näistä asioista ”valitan”, niin asiat vain venyvät ja mutkistuvat. Parempi pitää suu kiinni ja katsoa, mitä oikeuksia minulle isänä ”annetaan”, Lasse kertoo ja toivoo, että isien asiakaskokemukseen tulee tulevaisuudessa kehitystä.
Lasse on murheen murtama ja pää täynnä kysymyksiä: Miksi Minna ei voinut heti alussa kertoa, että hänellä oli mielessä saada vain siittäjä, eikä biologista, läsnä olevaa ja lapsen elämään osallistuvaa isää? Oliko tämä kumppanuusvanhemmuus vain Minnan katala juoni minua kohtaan? Olen käytännössä vain paperi-isä, maksan elatusmaksuja ja näen lastani vain minimaalisesti. Miten käy, kun Onni kasvaa? Saanko tavata häntä nykyistä useammin? Haluaako Onni tavata minua, kun kasvaa isommaksi vai kasvammeko erilleen vähäisten tapaamisten ja Minnan myötävaikutuksen vuoksi?
Lasselle on valjennut pikkuhiljaa se karu totuus, miten heikoilla kumppanuusvanhemmuusisä tällaisissa tilanteissa on. Tilanne olisi toinen, mikäli takana olisi ollut avioliitto, jossa syntyneen lapsen vanhemmat ovat virallisesti molemmat lapsen huoltajia. Avoliitossa sekä kumppanuusvanhemmuudessa lapsen vanhemmat voivat ennen lapsen syntymää käydä neuvolassa tekemässä isyyden tunnustamisen. Muussa tapauksessa äiti merkitään automaattisesti lapsen yksinhuoltajaksi. Mikäli isyyttä ei ole virallisesti tunnustettu ja äiti ei avoliitossa tai kumppanuusvanhemmuudessa halua isää lapsen elämään, eikä sopia huoltajuudesta tai tapaamisista, ei isälle jää muuta vaihtoehtoa kuin oikeusteitse hakea oikeutta lapseen.
– Laki on tällä hetkellä se, mikä se on. Äiti käytännössä määrää, mikä on isän asema lapsen elämässä ja millaisen ”roolin” äiti isälle antaa, Lasse huokaa.
Kesältä 2022 kokemukset oikeusavustajien neuvoista ja kommenteista hämmentävät Lassea edelleen.
– Onni oli noin 9-kuukauden ikäinen, enkä ollut nähnyt häntä vielä kertaakaan. Oikeusavustaja 1 totesi, että mihin sinulla on kiire, onhan sinulla 18 vuotta aikaa olla lapsesi kanssa. Oikeusavustaja 2 puolestaan väitti kiven kovaan rahan olevan lapsen elämässä tärkein asia. Esitti tämän lisäksi vielä halventavia kommentteja lasten asioita ajavista yhdistyksistä, joilta kerroin saaneeni tukea vaikeissa asioissa. Oikeusavustaja 3 puolestaan totesi, että vaikka saisin käräjiltä itselleni suotuisan ratkaisun, ei sillä käytännössä ole juuri merkitystä, sillä lähivanhempi voi tehdä lapsen ja etävanhemman välisistä suhteista edelleen hyvin vaikeita. Näiden kokemusten ja kommenttien jälkeen on ymmärrettävästi vaikea luottaa viranomaisiin, Lasse toteaa.
– Jotta muut isät pääsisivät vastaavissa tilanteissa helpommalla ja saisivat ajoissa kaiken tarvittavan tiedon, lähetin lastenvalvojille sähköpostia. Toivoin viestissäni sitä, että he jakaisivat jo heti asiakkuuden alussa tietoa järjestöistä ja auttavista tahoista, joista isä – ja miksi ei äitikin – saisi lisätietoa häntä askarruttavista eroon ja lapseen liittyvissä asioissa. Oman kokemukseni mukaan lastenvalvojilta ei oikein saa tietoa edes kysymällä, saatikka että he oma-aloitteisesti kertoisivat vanhemmille saatavilla olevista vaihtoehdoista. Näin asiat voisi hoitua paljon nopeammin ja murheitta, Lasse kertoo.
Lassen tapauksessa Onnin ensitapaaminen venyi niin, että hän näki poikansa ensimmäistä kertaa, kun tämä oli 9-kuukauden ikäinen.
– Haasteina on, että lastenvalvojalle on yleensä pitkät jonot ja jos sieltä ylipäätään saa jonkun kiinni, niin mitään vastauksia ei saa – ainakaan tällainen ”ulkopuolinen” isä. Myös asianajajan käyttäminen maksaa paljon. Tärkeäksi ja tarpeelliseksi olen kokenut lasten etuja ajavat järjestöt, joilta olen saanut suurimman avun ja opastusta, miten edetä asioissa. Moni näistä järjestöistä järjestää kaikille samoissa asioissa kamppaileville vanhemmille avoimia teams-tilaisuuksia sekä kahdenkeskeistä vertaistukea, joissa voi esittää omia kysymyksiä ja saada niihin asiantuntijoiden vastauksia – ja vielä ihan ilmaiseksi, Lasse sanoo ja lisää, että näin jälkiviisaana sanoisin, että kumppanuusvanhemmuudessa lankesin itse aika moneen sudenkuoppaa: etenimme liian hätiköidysti ja minun olisi pitänyt tutustua Minnaan ja hänen luonteeseensa paremmin ennen vauvantekoon ryhtymistä. Kumppanuusvanhemmuuden aiesopimus olisi sekin pitänyt laatia ennen kuin Onni sai alkunsa. Raskauden alettua Minna ei sitä enää suostunut allekirjoittamaan. Huolellisesti laadittu aiesopimus kun olisi mahdollisesti sulkenut pois joitain kiemuroita, tosin aiesopimuskaan ei ole oikeudellisesti sitova, mikäli huoltokiista etenee oikeuteen.
– Kaikkein nöyryyttävimmiksi asioiksi koen asioinnit viranomaistahojen kanssa. Se on tuntunut henkiseltä väkivallalta: minut on leimattu rikolliseksi, jota saa kohdella töykeästi ja jonka pitäisi ”tajuta” nyt vain vetäytyä kokonaan pois lapsen elämästä – kunhan maksaa elatusmaksut ajallaan, Lasse harmittelee.
Eräällä kerralla lapsen valvotussa tapaamisessa Lasse ilmoitti nauhoittavansa keskustelut esihenkilön kanssa. Lasse ilmoitti asian rauhalliseen sävyyn, mutta huomasi heti, että esihenkilöllä meni asia ihon alle. Myöhemmin toisessa yhteydessä Lasse sai kuulla, että esihenkilö oli raportoinut uhkaavasta tilanteesta. Lasse toivoo, ettei vastaavaa tahallista vanhemman mustamaalaamista tapahdu enempää.
Toisella kertaa Lassen soittaessa perheoikeudellisten päällikölle hänelle nauretttin. Lasse kertoi kysyttäessä, millaisen käräjähakemuksen oli tehnyt, perheoikeudellisten päällikkö nauroi Lassen hakemukselle. Päällikön mukaan Lasse tapaisi liikaa lastansa.
Lasse huokaisee, ikävistä kokemuksista voisi kirjoittaa jo pienen kirjan. Vastaavanlaisia kokemuksia hän on kuullut muiltakin. Lasse huolestuttaa millä tasolla isien kohtelu on. Hän voi vain arvailla syitä, miksi ”tasa-arvoisessa” yhteiskunnassa tällaista tulee vastaan. Puhutaan kauniita, toimitaan toisin. Lapsen oikeudet ja käytännöt asioissa eivät toteudu.
Lasse toteaa, että luotto oikeudellisuuteen ja yhteiskuntaan on horjunut, mutta muistelee lämmöllä muutamaa sosiaalityöntekijää, joilta hän sai asiallista kohtelua sekä ymmärrystä, kuuntelivat Lassen huolta ja jotka olivat aidosti sydämellä mukana työssään. Näistä kohtaamisista Lasse myös heitä kiitti puheluiden päätteeksi.
Lasse on suunnattoman surullinen siitä, mistä kaikesta hän on jäänyt paitsi.
– En ole koskaan saanut esimerkiksi vain rauhassa katsella nukkuvaa lasta. Mikään ei ole sen terapeuttisempaa ja rauhoittavaa, Lasse toteaa.
Lassella on juuri takanaan käräjäoikeuden valmisteluistunto, minkä päätökseen hän on pääosin tyytyväinen. Entisten 1–2 tunnin mittaisten valvottujen tapaamisten sijaan siirrytään nyt tuettuihin tapaamisiin siten, että näen Onnia 12 tuntia kuukaudessa neljään eri tapaamiskertaan jaettuina. Kun 10 tällaista tapaamista (kesätauko pois lukien) on onnistuneesti toteutunut, pitenee tapaamiskerrat 16 tuntiin kuukaudessa (8 tuntia per tapaaminen) ja mikäli nämä toteutuvat onnistuneesti saa Lasse Onnin vihdoin luokseen yönyli joka toinen viikonloppu.
Tosin tuo 8 tuntia tuetusti tapaamispaikassa, kyllä hieman Lassea ihmetyttää. Käräjäoikeuden tuomari vahvisti 8 tunnin tapaamisen pienessä huoneessa ilman ulkoilumahdollisuutta lapsen edun mukaisena. Tähän tehtiin myöhemmin muutos lastenvalvojalla.
– Pääasia, että tapaamisoikeudet laajenevat, Lasse hymyilee ja kertoo, että syksyllä on edessä varsinainen käräjäistunto, missä asia sitten päätetään. Valmisteluistunnossa nousi esille, että kun Onni täyttää syksyllä kaksi vuotta ja osaa jo ilmaista itseään, on mahdollista siirtyä yön yli tapaamisiin. Tätä odotan kuin kuuta nousevaa, sillä mitä pidempiä yhtäjaksoisia aikoja saan olla Onnin kanssa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä pystymme molemmat alkaa rakentamaan isä-poika-suhdettamme!
Minna on ilmoittanut edelleen kokevansa ahdistusta, ahdistusta on kestänyt 2 vuotta. Lasse ihmettelee, miksei kukaan viranomainen ole tarttunut lapsen äidin ahdistukseen? Ahdistukseen vedoten, Minna on kohta 2 vuotta vaikeuttanut normaalin isä-lapsi suhteen kehittymistä, osittain perheoikeudellisten palvelujen avustamana. Lassen mielestä lapsi pitäisi asettaa etusijalle, näin ohjeistaa lakikin.
Juuri tällä hetkellä Lasse vetää hetken happea tapahtumista.
– Onneksi tämä kaikki on nyt hetkeksi ohi – tosin ”löysässä hirressä” olen vielä marraskuiseen pääistuntoon saakka. Kaikkeen tähän on kulunut valtavasti aikaa, kun on pitänyt valmistella aineistoa oikeudenkäyntiä varten ja ennen kaikkea taistella tuulimyllyjä (viranomaisia) vastaan. Ajoittain tämä on rassannut pääkoppaa kohtuuttomankin paljon. Elämä ei muutenkaan ole aina kohdellut minua silkkihansikkain ja kaikenlaisia muitakin vastoinkäymisiä ja menetyksiä on matkan varrella ollut. Näihin on pakon edessä joutunut sopeutumaan ja osan näistä koen jopa vahvistaneen minua. Luotan siihen, että myös nyt käy näin.
Lassen tarina on julkaistu myös Ilta-Sanomissa 12.11.2022 ”Isä vain paperilla”. Tämä tarina pohjautuu osittain Ilta-Sanomissa julkaistuun artikkeliin sekä Lassen haastatteluun tapauksen tuoreimmista käänteistä.
