Suomen kodeissa vietetään isänpäivää marraskuun toisena sunnuntaina. Isänpäivä ei ole juhlapäivä isän kotona ilman yhteyttä omaan lapseen. Isänpäivä on erilainen myös niiden lasten kodeissa, joissa lapsi on vieraannutettu isästään.
Vieraannuttaminen rikkoo lapsen suhteen hänen toiseen vanhempaansa ja usein myös tämän sukuun. Käytännössä tämä saavutetaan eri keinojen yhdistelmällä. Lapselle syötetään vääriä mieli- ja muistikuvia toisesta vanhemmasta. Lasta ohjataan jakamaan vieraannuttavan vanhemman kielteinen mielikuva toisesta vanhemmasta kontrolloimalla ja palkitsemalla haluttua käytöstä.
Keskeisin keino on pyrkiä estämään tapaamiset ja kontaktit toisen vanhemman kanssa. Jos kontakteja ei voi estää, ne pyritään sallimaan mahdollisimman epäsuotuisissa olosuhteissa. Lapsi oppii nopeasti, että toista vanhempaa ei saa ikävöidä eikä tapaamisista saa iloita. Näin lapsi saadaan luopumaan tapaamisoikeudestaan lopulta ”omasta” tahdostaan. Tämä on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan.
Mitä isästään vieraannutettu lapsi miettii isänpäivänä? Onko tämä päivä muiden joukossa? Koetaanko ikävää, jota ei saa näyttää?
Mietitäänkö kenties soittamista isälle, mutta ei uskalleta? Koetaanko vihaa poissaolevaa isää kohtaan? Emme tiedä vastauksia. Tiedämme kuitenkin, että lapsemme ovat aina sydämissämme huolimatta siitä, saammeko tavata heitä vai emme.
Moni vieraannutettu isä viettää tämänkin isänpäivän ilman lapsiaan. Liian moni taas joutuu miettimään, saako enää ensi vuonna juhlia isyyttään yhdessä lastensa kanssa.
Yksikään kasvatusopas ei kerro, että lapsen tapaamiset toisen vanhemman kanssa olisi syytä perusteetta estää, kun tulee ero. Lapsen oikeutta tulla vieraannutetuksi ei löydy YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Näistäkin voisi päätellä, etteivät tapaamisten perusteeton estäminen ja vieraannuttaminen ole lapsen edun mukaista toimintaa. Miksei vieraannuttavaa toimintaa vieläkään ole selkeästi kielletty laissa?
